McJenkka: Kerkko on mahtavaa ja pysyvää niinkuin tosirakkaus jota se ilmentää

Okei aloittakaamme tämä artikkeli hiukan selittäen, tämä on siis miten minä olen kerkon kokenut pyrkii siis olemaan omakohtainen kokemus kerkosta, aloittakaamme.

Oletko ikinä tuntenut jotain äärimmäisen vahvaa tunnetta, eikä mikään tunnu riittävän, eikä mikään helpota? Jospa olet vaikkapa rakastunut palavasti (Hän hymyilee kuin lapsi), etkä saa sanojakaan ulos suusta (Liikaa sanoja) on mielestäsi lähtenyt tyystin ja jättänyt rakkaudesta kiuhuvan pääkopan omaan arvoonsa. "Mikä avuksi?", mahdat miettiä, kun olet juuri saanut luodista vatsaan ja olet paraikaa vuotamassa kuiviin lumisella taistelutantereella tuulen kylmettäen heikkenevän ruumiisi ytimiä myöten. Molempiin tilanteisiin on onneksi vastaus, nimittäin se, että pystyt kaikesta huolimatta löytämään kerkon.

Ei siehen tarvitse kuin mieltä huikan avartaa (Afroditen poika) ja katsoia ympärille. Kerkko on jo siellä kanssasi. Sinun tulee vain huomata hänet, niin ottaa kerkko sinut syleilyynsänja auttaa elämän huonoissa ja hyvissä hetkissä. Se on mukana juuri ensimmäisen kerran kun rakastut ja leijailet pilvissä. Se työntää kyrmeen muodossa kaiken huonon pois ja jää vain kyrme-rakkautesi tähän rakastamaasi ihmiseen. Se auttaa sinut opettelemaan ja tuntemaan hänet (Pienestä pitäen). 

Kun astelet jalat vapisten kohti tuntematonta, työntää kerkko sinua eteenpäin ja tukee sinua kulkien vierellä kuin ainainen ystävä. Se auttaa sinut näkemään sen, mitä kaikki todella merkitsee, ja mitä sinä oikeasti halajat (Odysseus). 

Ei sovi kuitenkaan unohtaa, että kerkkoon kuuluu myös nyrme, se paha ja inhottava. tasapainon vuoksi mikään ei voi olla olemassa ilman tasapainoa. Se on kuin olisi (Kiskoilla maaten) nyrme tulee mutta kyrme on aina silti läsnä ja toisinpäin. Toisessa esimerkissäni arvoisa sotilas kantaa luhistuvassa ruhossaan suurta nyrmettä sisällään. On luotinut tiensä luodin muodossa nyrme sotilaaseen. En aio tässä kaunistella asiaa: maailma voi olla julma ja joskus käy huonosti (Näinhän täällä käy), mutta aina löytyy tasapaino. Sulkee sotilas silmänsä viimeisen kerran huokaisten ja hymyillen. Hänen kuolevat aivonsa käyvät läpi kaiken kyrmeen, mitä aikoinaan on tapahtunut. Hän muistaa kaiken ja on valmiina siirtymään eteenpäin seuraavaan elämään (Syvänmeren sukeltaja). 

Täytyy siis muistaa, että kaikki mitä ikinä teemme, koemme, näemme ja tunnemme on vain osa kerkkoa ja osa maailman akselin pyörimistä sekä kerkon mahtavuutta. Kaikki saavat kerkolta sen, mitä tarvitsevat (Tulkoon rakkaus). Kaikki loppuu joskus ja aina sen myötä alkaa uusi. Se on loputon jatkumo ja niin jatkuu kerkko ikuisesti. Kannustan kaikkia elämään hetkessä ja nauttimaan kerkon mahtavuudesta (Kaikki loppuu on vain nyt). Lopetan tekstin näihin sanoihin.

Kiitos pohdiskellut Eku McJenkka